Esclandre

Talvinen maastoretki

- maasto järjestetään 14.02.2010
- viim. ilmoittautumis päivä on 13.02.2010
- Maastoina toimii Esclandren monipuoliset ja rauhaisat maastoreitit.
- Maaston vetää faconde ratsunaan Zenith

Lunta on sadellut jo mukavat määrät ja pakkasetkin alkaneet hellittää laskien vain muutamiin pakkasasteisiin. Ja mikä olisikaan mukavampaa aurinkoisena sunnuntaiaamuna kuin lähteä porukalla laukkaamaan puuterilumeen!
Maastoretki kestää noin kaksi (2) tuntia. Lähdemme liikenteeseen kello 10.00 aamulla ja olemme perillä siis noin 12.00. Ratsastamme niin metsässä kuin pelloilla ja niityilläkin, poikkeamme myös läheisen järven jäällä.

Maasto toimii niin, että jokainen osallistuja kirjoittaa lyhyehkön tarinan maaston tapahtumista ja liittää sen osallistumiseensa. HUOM! Parhaat tarinat palkitaan yksityisvalmennuksella voittajan haluamassa lajissa: 0-10 osallistujaa paras palkitaan, 11-15 osallistujaa kaksi parasta palkitaan, 16-> kolme parasta palkitaan.
Maaston vetäjän sekä muiden osallistujien hevosten luonteita saa käyttää tarinassaan hyödyksi.

Rajoitukset:

- ryhmään 1 rajattomasti osallistujia
- yksi henkilö / yksi ryhmä / yksi hevonen

Osallistuminen:

osoitteeseen andu-ne[at]luukku.com, otsikoksi Talvimaasto Ratsastaja - <*a href="http://osoite">Hevonen<*/a> <*br> _{POISTA TÄHDET!}

Maastoryhmät:

Lähdemme maastoon yhtenä suurena tai pienenä ryhmänä osallistujien määrän mukaan. Tarvittaessa osallistujat jaetaan kahteen ryhmään.

Talvimaaston osallistujat

Viuhtii - Fleeing Fox GA
Saavuttiin Inkan kanssa Esclandreen siinä ennen kymmentä ja tamma oli jo silloin hyvin innoissaan, ja varusteiden laitto osoittautuikin hankalaksi. Inka ei meinannut kävellä alkuretkestä lainkaan, loikki sinne tänne ja sain rukoilla sormieni hengen puolesta. Selviydyttiin kuitenkin käyntipätkästä siinä mielessä kohtuullisesti: ei törmäilty muihin ratsukoihin. Raviin siirtyminen olikin sitten eri juttu, Inka lähti laukkaamaan ja sain vain hädin tuskin pidettyä sen jonossa. Inka pärski kuin paraskin laukkahevonen ja olin varma, että edellä ratsastava sai hevosenkuolaa niskaansa... Ensimmäinen puoli tuntia oli melkoista taistelua, mutta sitten Inka alkoi rauhoittua ja alettiin kumpikin nauttia retkestä. Ravissa tamma asteli kauniisti ja sain nauttia maisemista. Ensimmäisellä laukkasuoralla sain tosin pidätellä tammaa aika reilusti, se nimittäin muisteli laukkahevosaikojaan ja oli varma, että sen tarkoitus on ohittaa kaikki muut ratsukot ja kiitää kunniakkaaseen voittoon. Muut laukkapätkät menivätkin sitten paremmin. Loppujen lopuksi saavuimme takaisin tallinpihalle, ja olin melko tyytyväinen Inkaan. Tamma oli ainakin nauttinut retkestä ja se riitti minulle.

Reita - Mörkövaaran Partajehu
"Älä riehu sitten", isä varoitti Esclandren pihassa, kun olin jo kääntänyt hänelle selkäni ja ratsuni, Paven takapuolen. Huiskaisin kädelläni tympiintyneesti ja pyöräytin salaa silmiäni. Isä oli suvainnut antaa mukaan juuri tämän konin, ja Pavella riehuminen oli vähän niin kuin mahdotonta. Eihän se edes jaksanut kävellä!
"Kuulitsä! Poika! Reita!" "Joo joo joo joo. Ja hei."
Muut olivat minua vanhempia. Jes. Olin ainoa alaikäinen. Niin drastista. Seitsemäntoistavuotias pentu näiden konformistien seurassa oli aika groteski juttu. Pave ilmoitti olevansa samaa mieltä huokaisemalla äänekkäästi, kun kapusin vaivalloisesti sen selkään. Hyvä Reita, juuri näin, pillifarkut olivat paras valintasi ikinä.
Piristyin teinimäisistä angstifiiliksistäni, kun muut, minua paremmat ratsastajat moikkasivat hymyillen, vaikka en kuulunutkaan porukkaan. Minunkin oli pakko hymyillä, ja hetken pidin jopa Pavesta, koska sen korvat nousivat pystympään heti, kun oma mielialani kohosi.
"Okei, eikö kaikki oo tässä. Lähdetään! Muistakaa turvallisuusvälit! Orien taakse ja eteen enemmän väliä!" Muistelin vetäjän nimeksi Faco-jotain, mutten ollut enää aivan varma. Muistelin omaksi nimekseni Reita ja Paven nimeksi Pave, ja niistä olin ainakin varma. Käynnissä ratsastaminen oli niin tappavan tylsää, että ehdin ajatella kaikenlaista. Tulin hetki hetkeltä varmemmaksi siitä, että tuolla ensimmäisenä ratsastavan nimi todellakin oli Faco-jotain, ja ratsu oli Ze-jotain. Olin hyvin tyytyväinen, kun aloitimme ensimmäisen ravipätkän ja sain siirtää Pa-jotain -ratsuni raviin.
Pave oli mukava ratsu kaikesta huolimatta. Se oli varsasta asti ollut isän lemmikki enkä minä sitä paljoa saanut mihinkään käyttää. Orin askel oli varmaa ja rauhallista porukassa, vaikka se olikin toiselta ammatiltaan menestyvä ravihevonen. Välillä poika yritti kiihdyttää ja kuroa välimatkan umpeen seuraavan ratsukon ja itsensä välistä, mutta helppohan näin hyvänluonteista oria oli pidellä. Isän sopisi olla ylpeä. En riehunut ollenkaan Pavella.
Ruskea, lyhyt nahkatakkini natisi pirullisesti jos liikutin liikaa käsiäni. Kokeilin kostoksi ratsastaa jäykkänä hetken, mutta se ei ollut mukavaa. Pave puolestaan ei piitannut ihmeellisistä kokeistani ollenkaan, painoi vain menemään tasaisilla askelillaan.
"Tehdäänkö tieteellinen koe?" takanani ratsastava ehdotti yhtäkkiä naurua äänessään. Vilkaisin taakseni ja päätin pitää sekä ihmisestä että hevosesta. Rakastin naururyppyjä ja kummallakin näytti olevan niitä.
"Minkälainen?" minä kysäisin saman tien valmiina mihin tahansa hullutukseen. "Tehdään uimaräpylöillä jälkiä tallin taakse kun palataan ja kokeillaan, kuinka moni uskoo, että siellä kävi albatrossi!" "Eli tää on vesilintutieteellinen tää koe?" varmistin nauraen. Tiesin kyllä, että ehdotus oli vitsi, mutta se oli silti niin loistava, että kokeilisin sitä joskus kotona ja näyttäisin isälleni albatrossia. Siitäs sai, kun ei antanut minulle tänne mukaan lämminveristä, tai edes puoliveristä. Väitti, että pelleilisin liikaa muka jo suomenhevosen kanssa, kun olin ihmisten ilmoilla.
Paven laukka nousi nätisti, kun pääsimme tielle, joka kulki kahden pellon välistä. Pikku hiljaa minulle raottui se hämärä verho, jonka takana isä ja tämä ori elivät. Puolen sekunnin ajan ymmärsin, miksi isä sanoi Pavea parhaaksi hevosekseen. Sitten se oivallus katosi. Sen sijaan huomasin, kuinka kaunista ympärilläni oli. Hevoset pärskivät, niiden karva kiilsi ja ne olivat Pavea hienompia ja sirompia. Pavekin oli suloinen valkoisessa karvassaan ja kuluneessa yleissatulassaan. Jopa minä olin ookoo, vaikka tylsä, musta ratsastuskypärä litisti punaisen kampaukseni ja oranssit tennarini eivät näkyneet kunnolla vihreiden farkkujen pillilahkeiden alta.
Kaikkein kauneinta siellä oli silti villi luonto ja maisema. Rekisteröin jopa hiirenjälkiä lumipeitteellä, vaikka vauhti olikin reipas. Aurinko paistoi matalalta ja teki kaikesta kultaista ja lumenkalpeaa. Edessäni olevan hevosen kullanruskea takapuoli näytti erityisen hyvän väriseltä ja arvelin, että Faco-jonkun ratsastama Ze-joku oli myöskin kerrassaan herkullisen värinen tässä valossa. Pave näytti hopealta ja poikkesi muusta joukosta törkeästi.
En arvannut, että reissusta oli jäljellä enää puoli tuntia, kun metsä pukkasi vastaan taas. Ravilönköttelyäkin kesti vain vähän aikaa, ja sitten me jo ratsastimmekin lumisella pyörätiellä. Pave ei ollut uuvuksissa tai tympääntynyt, vaan pikemminkin päin vastoin. Olin aika varma, että se ei pysyisi kuljetuskopissa kotimatkaa, vaan juoksisi seinän läpi ulos ja muuttaisi leguaanivahdiksi Ugandaan. Tai ehkä sekin jaksaisi seistä kotiin asti, jotta näkisi isän jäljittämässä albatrossia koiran kanssa...
Kun loimitin tyytyväistä, harjattua Pavea kuljetusta varten, porukan vetäjä kulki ohitse. Arvelin, että hänen loimitettu ratsunsa oli menossa talliin. Jostain välähti, että sen hevosen nimi olikin Zenith ja ratsastaja itse oli faconde. Mutta mikähän Paven nimi olikaan?

dani - Swinghill's Nefisa
”TULE! Nnnghhh…!” Ympärilleni kerääntyi muutama ihminen katselemaan kummastuneena, kun koetin turhaan kiskoa pientä, valkeaa ja itsepäistä Nefisaani ulos trailerista. Se oli selvästi päättänyt jäädä mieluummin pimeän ja ahtaan trailerin vähäiseen lämpöön, kuin lähteä tarpomaan allekirjoittanut selässään lumihankeen. Mokoma nyökytteli vihaisesti päätään samaan tahtiin kuin kiskoin sitä riimunnarusta, eikä takapuolestakaan työntäminen auttanut mitään. Raivostutti. Ihmiset ympärilläni supisivat toisilleen ja katselivat vieläkin kummastuneemmin, kun löin lapaset tiskiin ja istuin arseelleni lumihankeen. Itketti. En edes huomannut, kuinka eteeni käveli hölmistyneen näköinen naikkonen ja kysyi, mikä ihme poniani vaivasi. ”Se on idiootti ja retardi. Vihaan sitä.”
Nainen oli Faconde, joka ystävällisesti lupautui auttamaan minua saamaan ponini ulos trailerista. Kuin takataskustaan, oli hän taikonut paikalle ämpärillisen kauraa ja oli jo houkuttelemassa Nefisaa ulos trailerista. Meikäläistä harmitti, en saanut edes kilteintä ponia ulos kopista, kun se vähänkin heittäytyi kovapäiseksi. Ja lisäksi se ei saa lihoa tai saan sanoa hyvästit kantakirjalle ja tuossa se syö sangollista kauraa. En sanonut facondelle mitään, räpyttelin silmät kuiviksi ja koetin vaikuttaa ihan normaalilta ihmiseltä. ”Joo, olen Dani. Toi on Nefisa, keinumäkiläinen, tiiätsä ne pirun upeet suomalaiset…” Faconde hymyili, mutta arvasin, että hän tarkoitti, että voisin pitää turpani kiinni ja valmistautua retkelle. Puin Nefisalle vaaleanpunaisen nallevillaloimen ylle, jota se ei kyllä yhtään ansainnut. Eivät welshponit voi olla kylmänarkoja?!
Raahasin ponini perässäni pois parkkipaikalta ja tallipihalle, missä muut nähtävästi jo olivat odotelleet jonkin aikaa. Katselin häpeillen muiden suuria ja uljaita hevosia, mutta olihan Nefisa niiden rinnalla vielä kaksi kertaa suloisempi. Ja karvainen. Sen satulakaan ei sopinut sille talvikarvan takia, joten en ollut vaivautunut ottamaan sitä edes mukaan. Toivoin, ettei kukaan niistä ihmisistä, jotka olivat toljotelleet trailerikonfliktia, olisi ollut mukana retkellä - enkä kyllä yhtään heistä nähnytkään, tosin kaikki eivät ilmeisesti olleet vielä paikalla. Kiipesin Nefisan selkään ja asetuin Faconden määräämälle paikalle jonoon. Olin pienen 120-senttisen ponini kanssa hevosten keskellä. Täältä ei kyllä kukaan näkisi minua.
Retki alkoi verkkaisesti, olin Nefisan kanssa jonossa viimeisenä, koska se oli kaikista pienin.. Alun käynnin annoin sen kulkea vapaalla ohjalla ja uppouduin oman pääni sisään. Ei mennyt aikaakaan, kun huomasin muun letkan viilettävän jossain todella kaukana - c’mon, siellä oli mukana yksi suomenhevonenkin eivätkä ne noin nopeasti kävele! Tamma siirtyi automaattisesti raviin, kuten kunnon ratsastuskouluponi ainakin tekisi jäädessään jälkeen, mutta heti saatuamme jonoa kiinni muutkin siirtyivät raviin - olisin tahtonut laukata muut kiinni, mutta Nefisa-pulla kompuroi muiden hevosten paakuttamassa lumessa melko uhkaavasti. Eihän se rimppakintuillaan voinut astua puoliveristen jalanjälkiin. Tamma viipotti nätissä kiitoravissa pää taivasta kohden allekirjoittaneen liukuessa liukkaalla villaloimella edes takas. Onneksi retkestä ei tehtäisi kuvakollaasia, joten hankien takana tuskin väijyi paparazzeja - ainakin niin minä toivoin ja ajattelin itseäni kuvissa, tyylikkäästi 15-reikäisissä maihareissa ja Niken verkkareissa... Muodikas yhdistelmä!
Muut kävelivät taas jonkin matkaa, mikä oli hyvää aikaa kuroa muu jono kiinni. Nefisa vaikutti tympääntyneeltä tällaiseen päättömään menoon, olihan se sentään olevinaan kurinalainen kouluratsu. Mutta kyllähän sen täytyi olla iloinen, koska se oli saanut koko ajan kulkea haluamallaan tavalla kuin kameli ja pitkät ohjat valtoimenaan heiluen puolelta toiselle. Joku aloitti jonon päässä koko jonon läpi kulkevan viestin, että nyt laukattaisiin. Viimeinen edelläni kääntyi vilkaisemaan taakseen, huusi ”Laukka!” ja jätti suunsa auki. En valitettavasti kuullut hänen huutavan yhtään mitään, mutta näin lautasen kokoiset silmät ja rintakehälle pudonneen leuan. Olikohan hänen mielestään 50 metrin turvaväli liikaa? Samainen nainen koetti viittilöidä jonon etupäähän, että yksi taisi olla vähän jäljessä. Arvostan sitä todella, mutta valitettavasti muut olivat jo siirtyneet laukkaan.
Nefisa meinasi räjähtää, kun se näki letkan edellään siirtyvän laukkaan. Se ampaisi kuin tykinsuusta täyteen menoon allekirjoittaneen pitäessä kauhusta kankeana kiinni sen harjasta - eihän mamin kultamussukkaa sovi suusta vetää!! Tamma juoksi ja juoksi, aivan mielettömillä liikkeillä ja olin pudota kyydistä - mutta ensikertaa tämän päivän aikana olin todella ylpeä siitä - se oli hirmuisen nopea, ja tiesin sen näyttävän upealta, kuin hurjistuneelta villioriilta, vaikka se piskuinen mammatamma todellisuudessa olikin. Elin aivan eri maailmassa kuin muut jossain kaukana menevässä jonossa, mutta tämä oli jotain paljon mahtavampaa kuin väkinäinen hidastelu ahtaassa jonossa, peläten, että potkaiseeko edellinen hevonen vai ei. Rakastan Nefisaa.
Muut siirtyivät käyntiin, mutta me ehdimme laukata vielä tovin. Tallipihalle tullessamme Nefisa oli kaikista hikisin, se höyrysi ja läähätti kieli pitkällä - mutta tyytyväisenä. Faconde kiirehti oman hevosensa hoidettuaan luokseni huolestuneena, sillä hän oli kuullut jälkeen jäämisestäni. Ehkä hän luuli, että olin pudonnut. Mutta minä nauroin ja halasin Nefisaa, joka kiirehti tuli hännän alla lämpöiseen traileriinsa, vaikka sillä olikin kuuma eikä kylmä. ”Nefisa on paras”, sanoin. Faconde pyöritti silmiään ja hymyili. Enkä välittänyt, mitä hän ajatteli, koska retki oli mahtava.